torstai 23. tammikuuta 2014

We are shining

fuu1 fuu2 fuu
Heyy, tässä vielä muutama kuva muutaman päivän takaiselta kuvausreissulta. Mä niin fiilaan näitä kuvia! Fiilaan myös tätä meidän ilmastoa, joka suo päivästä toiseen mielettömän kauniita maisemia meidän ihasteltavaksi. Mun iPhone on taas täynnä kaikenmaailman maisemakuvia, kun niitä pitää ottaa jokaisesta kauniista näystä. Mä niin toivon, että nää ilmat jatkuis mahdollisimman pitkään - mä en ainakaan halua takaisin niitä pimeitä ja ankeita kelejä!

Tänään oon ollut töissä ja äsken kävin kaupasta hakemassa ihan sikana vihanneksia ja hedelmiä. Seuraavaksi aion tehdä itselleni vihannesdippejä ja herkutella niillä masun täyteen. Rentouttavaa iltaa kaikille :-)

3 kommenttia:

  1. moi kata! Oisko mitenkää mahollista, et tekisit postausta siitä inttileski ajasta. Sellasta laajempaa. Miten se alko, miten pystyitte pitään yhteyttä ja koska se helpotti? Ois tosi ihanaa, koska oot niin kannustava ja osaat kertoa asioista hyvin. Kerro samalla mistä asioista tuli riitaa puolin toisin, ja mikä on teidän pitkeen suhteen salaisuus! Oot ihana :) <3

    VastaaPoista
  2. Miten olet muokannut tuon viimeisen kuvan olisi kiva tietää? :)

    VastaaPoista
  3. anonyymi: Heippa, anteeks että kesti vähän vastata. En valitettavasti halua tehdä aiheesta postausta, mutta voin sulle vastata.

    Alkuaika oli kauheeta - vaikka ei oltu totuttu näkemään usein, oltiin pidetty joka päivä puhelimen kautta tiiviisti yhteyttä. Se oli kauheeta, kun ei ollutkaan enää ketään aina siellä puhelimen päässä jos tuli joku suru tai huoli jonka halusi heti purkaa jollekin. Kavereille tietysti puhuin paljon asioita, mutta tietyt asiat halusi sanoa vaan poikaystävälle. Voisin sanoo, että ensimmäiset kaks kuukautta oli pahimmat, sit alko helpottaa kun alko tottuu tilanteeseen ja näin pois päin.

    Pidettiin yleensä iltasin yhteyttä, aina silloin kun hän ehti jutella. Välillä saatto mennä monta päivää, ettei kuulunut mitään (nää oli kauheita, kun ne lähti metsään viikoksi ilman puhelimia, ei ollut mitään tsäänssiä). Välillä olin niin hirveen surullinen, ettei ollut juttukaveria tiettyjen asioiden kanssa.

    Meillä oli hyvä sauma, kun mulla oli kirjoitukset samaan aikaan ja käytin kaiken ylimääräisen energian niihin lukemiseen. Yhtäkkiä en edes enää alkanut miettiä armeijaa, vaan siitä tuli rutiini - viikonloppusin nähtiin, nukuttiin yhdessä ja vaihdettiin kuulumiset. En enää yhtäkkiä kaivannut niin paljoa arkipäivien yhteydenpitoa. Siihen tottui aika hyvin! Loppuvaiheessa sitä ei kyllä ajatellut ollenkaan ja oli lähinnä outoa kun se ei ollutkaan enää intissä ja voitiin nähdä arkenakin :-D

    Loppujen lopuksi koko puoli vuotta (thank god vain se aika) meni tooosi nopeesti. Se on niin lyhyt aika elämästä ja hujahtaa niin nopeesti, että oikeastaan vaan pitää ottaa ne asiat irti siitä ajasta, mitkä vaan pystyy. Saa nauttia siitä, että on runsaasti aikaa omille jutuille ja kavereille, perheelle yms. Se on niin lyhyt aika, että ei mitään rotia! :-) Tsemppiä jos sun rakas on intissä nyt, kyllä se siitä helpottaa.

    Anonyymi: Muutin toisen kuvan pienemmäksi ja kopioin sen toisen päälle (kaksi eri kuvaa). Sitten muokkasin vähän valoa ja kontrastia :-)

    VastaaPoista