Päiväkirja since 2008

Eksyin äsken lukemaan postauksia mun vanhasta blogista. Alunperin lähdin vaan etsimään yksiä tiettyjä kuvia, mutta jäin vahingossa selailemaan postauksia pidemmälläkin aikavälillä. Ei tuntunut yhtään siltä, että se olisi mun blogi vaan ihan jonkun muun. Tiedättekö, ihan erilainen pukeutumistyyli, kuvat, kirjoitusasu ja niin edelleen. Ihan hassua - kuin lukisi omaa päiväkirjaansa, jota vanha blogini kyllä kovasti tyyliltään muistutti - ajatuksen virtaa, epäoleellisten asioiden kertomista, epätäydellisyyttä.

Olen paasannut täällä useasti siitä, kuinka oon harmissani blogiskenen muuttumisesta - harvemmin saa enää lukea tämänkaltaista tarinankerrontaa, jossa ihan avoimesti kerrotaan ilot ja huolet muutamille kymmenille lukijoille. Mutta nyt on pakko myöntää, että LUOJAN KIITOS oma tyylinikin on muuttunut, sillä tuo vanha kuvanmuokkaustyyli ja huoleton kirjoitusasu kyllä kieltämättä häiritsi omaa silmää ihan liikaa. Just jotain sellaista tekstiä, että "Siinäpä tämän päivän asiat. Tuntuu, että unohdin jotain.. Ainiin, se piti kertoa vielä, että sain matikan kokeesta 9-..Ja sitten!! Vielä, kuunnelkaapas tätä!"... Eiiii, mun rakkaat silmät tuntuu hehkuvan punaisina kun luen tämmöistä epäjohdannaista ja rönsyilevää tekstiä! Eli kiitos paineet ja blogien tason kasvu, teistä on ollut edes jotain hyötyä.

En nyt sano, että vanhan blogin lukeminen olisi ollut ainoastaan edellämainitun kaltaista. Suorastaan nautin siitä, kuinka pienetkin muistot palautuivat mieleeni kuluneiden vuosien takaa. Tämä sai mut pohtimaan sitä, miksi olen koskaan aloittanutkaan blogin kirjoittamisen. Blogi on aina ollut mulle oma pieni päiväkirja, jonne saan avautua pinnalla olevista asioista ja vaikka se tapahtuukin nykyään kapeammalla skaalalla kuin ennen, on täältä aina kiva katsoa mitä on tullut muutama kuukausi sitten tehtyä. Tää elämä tuntuu juoksevan ohi niin nopeasti, ettei kivoja pieniä yksityiskohtia meinaa millään muistaa! Yksi pinnalla olevista aiheista oli tuohon aikaan mun ylioppilaskirjoitukset, joista kirjoitin tiuhaan tahtiin. Itse asiassa en tainnut postauksissa muusta puhuakaan kuin niistä ja kerroin, kuinka stressaantunut olin ja ruokahalu oli lähtenyt pois pikkuhiljaa. Ja enhän mä edes muistanut, että oon ollut noin stressaantunut! Tottakai muistan että pientä stressin poikasta on kirjoituksista syntynyt, mutta ei mulla oo tollasesta muistikuvia hah!
Tekstiä löytyi myös joistain ihan pienistä asioista jotka olivat silloin mitättömiä, mutta nyt niitä oli ihana lukiessaan muistella. Löytyi tarinaa mun ja poikaystävän leffareissusta, jolla hukkasin Visa Electorin -korttini ja juuri kortin kuollettamisen jälkeen olin saanut viestiä joltain keravalaiselta, että nyt on kortti löytynyt. Tää tyyppi oli soittanut mulle jonkun neljä kertaa keskellä yötä ja päättelin siitä, että se oli vaan löytöpalkkion perässä :-D Myös oli juttua siitä, kuinka inhosin aina valita poikaystävän kanssa elokuvaa, kun meidän leffamaku ei koskaan kohtaa ja aina päädytään kuitenkin katsomaan jotain toimintatrilleriä. Still going on with him vaikka meillä onkin ollut näin suuria kriisejä!! (sarkasmi).
Jotakuta saattaisi ahdistaa pientenkin kriisien ja tapahtumien muistelot, mutta musta niitä on ihana palauttaa mieleen. Kaikki illanvietot kavereiden kanssa (joista kirjoitin tuolloin paljon aktiivisemmin kuin nykyään), pitkät kuvaussessiot uuden kameran kanssa, mielipidekirjoitukset aivan ihmeellisistä asioista sekä kaikki muu maan ja taivaan väliltä ovat mun mielestä muistamisen arvoisia asioita. Usein sitä miettii vaan nykyhetkeä ja kokonaan unohtuu se, kuka olen ja miten olen tällaiseksi tullut. Koen, että olisin ihan erilainen ihminen ilman tätä blogia ja rakasta valokuvausharrastustani. Oon jo niin tottunut siihen, että kavereilla menee hermo ravintolassa kun haluan ottaa ruuasta kuvia, väsyneenä otetaan pikaisesti vielä parit asukuvat juna-asemalla ja olen muutenkin kamera kädessä lähes aina kun jotain kuvaamisen arvoista ilmenee näkökentässä. Mutta sehän oon vain minä! Tällainen mä oon ja ylpeä siitä!
Sivuan vähän aiheesta, kun haluan kertoa teille vielä yhden jutun! Valokuvaus on ollut mulle rakas harrastus jo 13-vuotiaasta lähtien ja silloin sainkin ensimmäisen oman kamerani. Iskä osti sen mulle huutonetistä muutamalla kympillä, joku ihan maailman alkeellisin pokkarikamera, jossa oli pieni näyttö ja muutama megapikseli. Ai että mä olin iloinen siitä, että mulla oli oma digitaalinen kamera, jolla sain ottaa kuvia niin paljon kuin halusin! Sitten alkoikin armoton kuvien lataaminen Irc-Galleriaan, eikä paluuta ole sittemmin ollut mitä tulee tähän kuvaustouhuun. 14-vuotiaana sain ensimmäisen oman järjestelmäkameran, joka oli malliltaan Sony a200. Olin ensimmäinen koko tuttavapiirissäni, jolla oli järkkäri ja se oli niin siistiä! Järkkärit oli siihen maailman aikaan (haha, granny täällä hei) aika arvokkaita ja tuo oma kameranikin oli ihan halvimmasta päästä maksaessaan vähän päälle 500 euroa. Vaan on nykyään ihan eri juttu, kun perusjärkkäreitä saa jo parilla sadalla eurolla! No mutta, sitten kuljetin tätä mun ihanaa järkkäriä ympäri kyliä ja monesti mulla oli se mukana myös koulussa, jossa tietysti otin kaikista kuvia. Fun times! Sitten alkoikin blogin kirjoittaminen ja sain ensimmäistä kertaa kuvia kunnolla esille omalle sivustolle. Loppu onkin historiaa!
Sellainen pieni tarina tähän torstaiseen aamuun! Postauksen kuvat on otettu suoraan vanhasta blogista, eli en muokannut niitä ollenkaan tätä varten. Näettepähän vähän sen aikaista muokkaustyyliä, vaikka nää ei nyt olekaan kauheen radikaalisti muokattuja. Sieltä kyllä löytyi sellaisiakin, joissa on aivan järkyttäviä kehyksiä ja filttereitä haha..

Kertokaahan ajatuksia aiheeseen liittyen! Nyt on hyvä tilaisuus antautua ilmi, jos olet pysynyt blogissani lukijana näiltä historiallisilta ajoilta lähtien, olisi super mukava kuulla löytyykö täältä oldschool -lukijoita. Onko teillä ikävä huoletonta päiväkirjatyylistä kerrontaa, vai tykkäättekö mielummin lukea lyhyitä ja ytimekkäitä tekstejä?