torstai 11. elokuuta 2016

Hei sinä, en häpeä kurvejani

"Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet"

"Rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin millaiseksi Jumala on sinut luonut"

"Älä vertaile itseäsi muihin, se on turhinta mitä voit tehdä"

Helpommin sanottu kuin tehty.

Olen tässä lähiaikoina miettinyt paljon kehonkuvaa sekä yleisesti että omalla kohdallani. Kuinka se on muuttunut ja mikä fiilis mulla nykyään on. Pitkälle on päästy yläasteajoilta, kun jopa jugurttipurkin energiasisältöä mietittiin kuumeisesti ja hoikkuuden mittari oli jalkojen välissä näkyvä rako. Huhhuh, sanon minä. Ei ollut silloin helppoa teini-ikäisillä, eikä varmasti ole helppoa nykyäänkään - olit sitten minkä ikäinen tahansa. Joka puolelta toitotetaan jos jonkinmoista 'oikeaa' tapaa syödä, liikkua, elää ja hengittää niin meneehän siinä jo vähemmästäkin sekaisin. 
Vielä pitkään treenasin ulkonäkökeskeisesti. Masennuin hieman, jos salilla en nähnytkään kehitystä olkapään pyöreydessä tai muussa vastaavassa. Nautin kyllä treenaamisesta, mutta takaraivossa aina kolkutteli se ulkonäkökeskeinen pirupaskiainen, joka heitti häntää maahan aina kun haluttua tulosta ei ollut näkyvissä. Yääh, ahdistaakin jo ajatella tällaista ajatusmaailmaa.

Vuosi sitten eräillä messuilla minut puoli väkisin pakotettiin jonkun mallitoimiston casting -kuvaukseen. En ollut yhtään innokas menemään siihen, sillä kyseinen ala ei kiinnosta minua pätkän vertaa. Pisteellä työskentelevä mies lohkaisi tilanteessa jotakuinkin näin: "It doesn't matter that you have curves. Don't be shy about it!", enkä tiennyt pitäisikö olla otettu vai loukkaantunut. En ole moneen vuoteen ollut muuta kuin ylpeä kurveistani ja minua ihmetytti se, että joku suoraan oletti minun häpeävän niitä. Huoh. 

Pitkälle on tultu, että olen oppinut rakastamaan omaa kroppaani. Mulle on lähes aina ollut hankalaa hyväksyä isot reiteni ja jalkoihin suhteutettuna pitkä selkäni. Paljon on painittu peilin edessä vaatevalintoja miettien ja sopivia mittasuhteita pähkäillen. Tottakai nykyäänkin on niitä tiettyjä kohtia joita voisi kropassaan muuttaa, mutta onneksi hyvin vähän. Iso muutos on myös ollut se, että olen vaihtanut normaalilla salilla käymisen Crossfitiin, jossa ei ole salin puolella ollenkaan peilejä. Keskitymme ainoastaan treenaamiseen, emmekä siihen mikä lihas pääsee pullistumaan minkäkin liikkeen aikana. Tajusin tänään, että se on hiton vapauttavaa. Ketään ei kiinnosta kenenkään ulkonäkö, vaan oma kehitys ja treenaaminen. 

Miten sitten olen oppinut pitämään omasta kropastani ulkopuolelta tulevista paineista välittämättä? Kuuntelen kroppaani ja tiedän, kun sillä on hyvä olla, enkä tuijota peiliin samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi näin kesäloman jälkeen olo on hieman turvonnut epäsäännöllisen syömisen, herkuttelun ja juhlimisen jäljiltä. Tiedostan sen, mutta en masennu. Kun pääsen takaisin treenailun ja normaalien syömisten makuun, tiedän pöhötyksen katoavan. Jos jatkossa tekee mieli syödä purkillinen jäätelöä, voin tehdä sen hyvällä omalla tunnolla. Tiedän nimittäin sen, että usein herkuttelun jälkeen rauta nousee kahta kauheammin ja kohtuullinen herkuttelu tekee mun mielelle hyvää.

Olen siis löytänyt tasapainon. En enää ajattele orjallisesti tiettyjen kaavojen mukaan elämistä, vaan kuuntelen täysin omaa kroppaani ja sen viestejä. Saattaa mennä kauankin aikaa kunnes sen viestejä oppii tulkitsemaan, mutta luottakaa minuun kun sanon: Kun siihen pisteeseen pääsee, on elämä huomattavasti helpompaa. Yhtäkkiä saatatkin huomata, ettet enää koe tarvetta verrata itseäsi muihin, tuijottaa peilistä vatsamakkaroitasi niitä inhoksuen, kieltäytyä jokaisesta herkku suupalasta mummolan pöydässä tai negatiivisessa mielikuvassa vellomiseen. Todennäköisesti se oikea polku alkaa hahmottumaan ja elämä onkin aika kivaa kaikessa siinä tasapainoisuudessaan treenien, elämisen, ystävien, ruokailun ja herkuttelun välillä hyppelehtien. 

Voidaanko siis vaan kaikki edes kerran mennä peilin eteen ja katsoa itseämme hyväksyvästi ja rakastaen? Edes kerran unohdetaan ne kaikki huonot puolet ja keskitytään niihin ihaniin kohtiin. Isketään silmää ja ollaan voittamattomia. 

Are you with me?

3 kommenttia:

  1. Tosi hyvä teksti. Mä oon ollut lähes koko ikäni alipainoinen ja hävennyt laihuuttani. En liho syömällä terveellisesti ja säännöllisesti mutten myöskään epäterveellisesti ja huonoa ruokaa. Pari vuotta sitten opin kuitenkin hyväksyyn itseni ja kantamaan ylpeänä muodottoman kroppani. Saavutin tietyn painon, johon en ennen ollut päässyt eli se oli merkki siitä et olin lihonut edes vähän. (Vaikka ei mulla nytkään mitään ylimääräistä oo, mutta normaaliin painoon alipainon sijaan) Ehkä siinä oli just se mitä aina häpesin - etten omistanut tissejä tai pyllyä vaan luisevan kropan :)

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus ja ihania ajatuksia! Just näin <3

    VastaaPoista
  3. Tosi samoja asioita oon tässä itse kelaillu, ja kirjoitinkin just samasta aiheesta blogissanikin :) Ihana hyvänmielen postaus, huippua että oot löytäny elämään tasapainon :). Se on iso juttu, kun voi katsoa peilikuvaansa hyväksyen ja rakastaen!

    Elämää tangolla ja sen ympärillä

    VastaaPoista