torstai 18. joulukuuta 2014

Sydänsurua

Nyt tulee vähän erilainen blogiteksti kuin normaalisti. Tämä ei koske kivoja arkipäivän asioita, joita olette täältä ehkä tottuneet lukemaan. Tämä teksti käsittelee luopumista ja ikävää. En olisi koskaan uskonut, että joutuisin joskus tuntemaan näin pahaa oloa kyseisen asian vuoksi. Jos et pidä koirista ja mielesi tekee sanoa jotain inhottavaa, pyydän vierailemaan blogissani joskus toiste :).

Lähdetään nyt siitä, että varmaan tiedätte, että äidilläni on ollut kaksi koiraa tässä vuoden verran. Kun asuin vielä kotona, ne tulivat meille hoitoon, kun heidän oma omistajansa lähti ulkomaille työnhakuun. Meidän ei olisi aluksi pitänyt pitää koiria paria kuukautta kauempaa, mutta asiat muuttuu ja nyt koirat ovat olleet osa elämäämme ja perhettämme jo yli vuoden ajan. Niin paljon ollaan koettu niiden kanssa, niin kivoja kuin vähän huonompiakin juttuja, mutta pääosin tietysti niitä ihania ja elämää rikastuttavia juttuja. En ole ennen edes pitänyt koirista, päin vastoin olen pelännyt niitä huonojen kokemusten ansiosta, mutta tällä hetkellä olen kiintynyt varsinkin näihin nykyisiin yksilöihin enemmän kuin olisi ehkä pitänyt.


Ollaan oltu monet kerrat yhdessä mökillä. Ei ole elämässä ihanampaa näkyä, kuin kaupunkilaiskoira joka on onnellinen saadessaan kirmata täysin vapaana pellolla ilman mitään aitoja, hihnoja tai kieltoja. Korvat lepattaa ja turkki hulmuaa. Siinä tuntee itsensäkin astetta onnellisemmaksi.

Olen myös oppinut sen, kuinka fiksuja eläimet oikeasti voi olla. Ei sitä ymmärrä, ellei itse elä niiden kanssa! Osaa tulkita ihmisten erilaisia tunnetiloja lähes paremmin kuin muut ihmiset. Nämä osasivat hienoja temppuja ja monet kerrat ollaan leikitetty niitä niiden parissa ja palkittu hienoista suorituksista. Koiran innokkuus on ihanaa katseltavaa.


Kun asuin vielä kotona, aina oli joku joka oli iloisena kotona vastassa, seurasi sua mihin ikinä talossa menitkään, (=kinusi päästä jopa kanssasi vessaseuraksi), oli aina iloinen ja jos itketti niin tuli viereen lohduttamaan. Tätä mulla on ollut ihan hirveä ikävä, koiran aitoa vilpittömyyttä. Aina kun lähdin kotoa, alla olevan kuvan tavoin molemmat koirat jäivät ikkunaan tuijottamaan ja vilkutin niille hyvästiksi.

"If people were like dogs, the world would be a better place to live."

Viime jouluna sohvapöydältä katosi yhtäkkiä yksi joulutorttu. Eihän siitä voinut vihainen olla, mitäs olin itse sen siihen jättänyt. Kyllä kaikki ansaitsee yhden joulutortun vuosittain :')


Tänään kuitenkin koitti pelätty päivä, kun sain sanoa hyvästit toiselle näistä koirista, kun on tullut aika muuttaa toiselle mantereelle. En tiennyt sen tuntuvan niin pahalta, eihän kukaan kuitenkaan ole kuolemassa. Ajatus siitä, että en tule todennäköisesti näkemään tätä pikku palleroa enää ikinä, tekee mut hirveän surulliseksi. Bussimatka meni itkiessä. Kaikki ihanat kokemukset tuli hetkessä mieleen. Toinen koirista ja äidin uusi koira jää vielä taloon, mutta keväällä tän toisenkin 'hoitokoiran' täytyy lähteä jälkijunassa Saksaan. Sitten pitää taas käydä läpi tää sama ruljanssi. Nää koirat on ihan eri persoonia, molemmilla on omat luonteenpiirteensä, joihin olen täysin kiintynyt. 

Onneksi uusi pentu on tullut jäädäkseen ja voin käydä moikkaamassa sitä niin usein kuin vaan haluan. On se kuitenkin eri asia, kun näiden kahden kanssa olen elänyt omaa arkeani - vienyt lenkille, nukkunut yhdessä, leikkinyt, rentoutunut, käynyt lukuisat kerrat koirapuistossa, saanut tsempparin juoksulenkille, itkenyt, nauranut.. Olen vielä vahvemmin sitä mieltä, että mun elämä kaipaa oman koiran jossain vaiheessa. Kun siihen kerran tottuu, sitä tulee aina kaipaamaan..

Sellainen teksti tällä kertaa. Mitä ajatuksia tää herättää teissä, oletteko te joutuneet luopumaan rakkaasta lemmikistänne? Mulle tää tunne on ihan uusi ja vähän hämmentävä kun en tiennyt olevani näin kiintynyt, mutta tässä ollaan. Olisi kiva jakaa kokemuksia aiheeseen liittyen.

12 kommenttia:

  1. Voi mua rupes ihan itkettämään kun luin tän :( Lemmikin menettäminen on kamalaa, itsekin menetin lapsuudessa koiramme ja tänä kesänä rakkaampaakin rakkaamman pupumme. Vieläkin kun puhumme Lunasta, tulee meille siskoni kanssa kyyneleet silmiin... Eläimen menettäminen voi siis sattua todella paljon, vaikka monet eivät sitä uskokaan! Tsemppiä teille, yritä ajatella hauvan elävän onnellisesti toisessa maassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tulee vielä tippa linssiin kun avaan postauksen :'( Menettäminen on hirveää, mäkin olin niin kiintynyt noihin ihanuuksiin! Kyllä se ikävä siitä helpottaa ja varmasti uusi koti tulee olemaan vähintään yhtä hyvä kuin nykyinenkin <3:) Kiitos ihanasta kommentista!

      Poista
  2. Mulla on ollut samoja fiiliksiä, kun omat lemmikit ovat kuolleet... Se olo oli ihan hirveä! Ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut ja tuntui ihan oudolta.. Kumminkin siitä selvittyäni osaan enää vaan hymyillä niille muistolle mitä tuollaisista palleroista jää jäljelle! :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kamalaa..:( Meilläkin onneksi kasapäin ihania muistoja, joista oon äärimmäisen kiitollinen! Elämä olisi ollut ihan erilaista ilman näitä koiria.:)

      Poista
  3. Voi ei :( ymmärrän kyllä sen, kuinka paljon koiriin voi kiintyä. Itellä hoitokoira tällä hetkellä, joka käy meillä aina sillon tällöin. Ikävä on kova heti kun koira lähtee ja helpottaa vasta, kun nään sen uudestaan. Ite aion joskus myöhemmin hankkia oman koiran, koska on ne vaan niin ihania <3 jaksamisia sulle!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, sullakin on inhottava tilanne! Kyllä munkin on pakko hankkia oma koira heti vaan kun elämäntilanne sen sallii:) Niihin kiintyy niin nopeasti ja ihan huomaamattakin!

      Poista
  4. Menetin koirani tänä syksynä 10 vuoden yhteiselon jälkeen, ja asiasta puhuminen saa vieläkin kyyneleet silmiin. Ei ole helppoa, ei todellakaan mutta kaikesta selviää ja onneksi on muistot joita voi vaalia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kamalaa, en voi edes kuvitella minkälaisen surun oot joutunut kokemaan.. Jaksamisia sinnekin suuntaan! Aika kultaa muistot, niinhän se menee:-)

      Poista
  5. Minulla on 2 koiraa, enkä pysty kuvitella elämääni ilman näitä kavereita. Mun mieheni sai töitä Kööpenhaminasta ja meillä on lähtö tänä keväänä. Koirat tulevat mukaan. En tiedä, mistä / miten löydämme asunnon, mutta me vaikka odotamme tyttöjen kanssa täällä Suomessa, kunnes oma koirat salliva koti Köpiksestä löytyy. Ja ihan totta, kun näihin kiintyy, ilman olisi mahdoton olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on! Koirat ja ylipäätään lemmikit tuovat niin paljon iloa elämään:) Toivon, että saatte hommat kulkemaan siellä toisella mantereella! :-)

      Poista
  6. Saijan kanssa kovin samaa mieltä. Lapsuudenkodissani on aina ollut koiria ja kun aikoinaan muutin omilleni, meni muutama vuosi kun oli jo pakko hankkia oma koira. Yhteiselomme tuolloin tulevan mieheni kanssa oli juuri alkamassa ja hän hieman vastusti koiran hankintaa, mutta se oli saatava=) Hän totesikin tuolloin, että mitä jos eroamme, kenen koira silloin on..No siitä ei ole epäilystäkään=) Nythän tuo antaa aamulla töihin lähtiessä koiralle pusun ennen mua..että näin=D Menetyksen tuska on varmasti kamala ja itse kauhulla ajattelen sitä päivää kun tuosta karvakaverista joskus luopumaan joudumme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä vähän sama tilanne, kun itse haluaisin kovasti koiraa lähitulevaisuudessa, mutta poikaystävä on vähän vastahakoinen. Tiedän j huomaan kuitenkin hänen pitävän paljon koirista ja varmasti ihastuisi samalla tavalla uuteen lemmikkiin kuin minäkin:) Harmi vaan on, ettei ainakaan vielä tässä elämäntilanteessa voi lemmikkiä hankkia. Saa nähdä parin vuoden päästä :)

      Poista