Tulevaisuus on nyt

Astelen pienen kellarihuoneen ovesta sisään. Näen paljon tuttuja kasvoja, muistan heidän nimensä, mutta en tunne ketään heistä hirveän hyvin. Juttelemme viimeaikaiset kuulumiset ja hetken päästä onkin aika aloittaa lämmittelyharjoitukset. Äänenavauksia, juoksentelua huoneen toiselta puolelta toiselle, leikkimielisiä juoksuleikkejä. Näiden jälkeen on pieni lämpö päällä ja aloitamme varsinaiset teatteriharjoitukset. Improvisaatiota, omaa lemppariani. Heitämme ilmoille ideoita tilanteista ja henkilöistä, kerromme tarinoita joita mieleen juolahtaa, heittäydymme tilanteen vietäviksi. Tämä tunne on hyvä, tästä mä tykkään. Tämä on sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, näytellä. Musta tulee näyttelijä. Vuodet vierivät ja pikkuhiljaa tämä ennen niin rakas harrastus jäi taka-alalle ja suoritukset rajautuivat enää vain satunnaisiin rooleihin koulun näytelmissä tai esitelmissä. Pikkuhiljaa aloinkin jopa vieroksumaan esillä olemista, enkä sietänyt jos minuun kohdistettaisiin liikaa huomiota. Niinpä aloin siirtyä taka-alalle itsekin ja näin ollen ovat teatteriharrastukset jääneet historiaan. Jännä vain, kuinka nuorempana olin niin varma siitä mitä haluaisin tehdä, eikä se enää tuntunutkaan oikealta vaihtoehdolta.  Lääkäri, matemaatikko, muusikko, poliitikko, historiantutkija. Kaikilla muilla tuntui olevan selkeät visiot tulevaisuudelle, lukuunottamatta tietysti minua. Itseäni kiinnosti vain kaverit ja tanssiharrastus. Niitä yhdistelemällä ei hirveän pitkälle pötkitä tulevaisuutta suunnitellessa, enhän kuitenkaan harrastanut tanssia kuin vain fiilispohjalta. Meni taas hetki, kun lopetin tanssin harrastuksen. Jäljelle jäivät enää satunnaiset liikunnat koulun tunneilla, nekin puoliväkisin väännettyinä. Urheilijaa minusta ei varmana tule. Kun täytyi valita meneekö lukioon vai ammattikouluun, oli lukio mulle aina ensisijainen vaihtoehto. Ei mulla ollut sen taivaallisempaa hajua että miksi, kaipa se oli vaan opinto-ohjaajan huoneessa niin hyvin päähän iskostettu ajatus. Siihen aikaan olin erittäin innostunut uudesta harrastuksestani valokuvaamisesta ja kiinnostuksen kohteet pyörivät kameroiden ympärillä. Medialukioon tieni vei. Loppujen lopuksi en päässyt toteuttamaan itseäni halutulla tavalla ja jotenkin koko ala jäi ihan taka-alalle, enkä osannut ottaa sitä enää tosissani.  Tuleeko musta asianajaja? Aloitanko keväällä luku-urakan ja pyrin tosissani yliopistoon lukemaan erittäin vaativaa alaa? Kyllä musta on siihen, mä pystyn siihen jos vain haluan. Mä aion tehdä sen.

Sitten tapahtui elämä. Elämä tuli ja kertoi mulle, että se ei ole sitä mitä mä haluan. Se kertoi, että mun tulee löytää itseni jonkin luovemman alan parista, jostain missä voin toteuttaa itseäni. Jostain, mikä antaa mulle inspiraatiota ja energiaa jokaiseen päivään. Se sanoi mulle, että hanki sellainen duuni josta olet unelmoinut ja josta sun ei tarvitse ottaa lomaa kun vaan kesällä ja jouluna. Ja sit mä päätin, että hitto vie mä hankin sellaisen duunin. Mä rakennan itselleni sellaisen elämän, josta mun ei tarvitse ottaa lomaa.

kuvat: Laura

Ja sitten mä pistin hakemukset menemään. Laitoin konkreettiset hakemukset työharjoittelupaikkoihin, sellaisiin joissa kuvittelin viihtyväni. Sitten laitoin myös itselleni hakemuksen, että ottaisitko mut vastaan tällasena kun mä oon? Vai haluaisitko muuttaa jotain ennen kun tehään sopimus? Sitten mä tajusin, että en mä tota tyyppiä vielä palkkais. Sen tulisi tehdä ensin töitä sen unelmien eteen ja näyttää mistä koko mimmi on tehty. Ostaa uus kamera, suunnitella oman firman perustamista, kehittää itseään, hankkia uus duuni ja korjata asiat jotka ei miellytä sen elämässä. Ottaa selville mitä se oikeasti haluaa, kirjoittaa ylös omia unelmiaan. Jotta se voitais palkata tähän pestiin, tulisi sen osata määritellä oman elämänsä aakkoset etu -ja takaperin unissaan ja pää alaspäin. Sitten mä voisin vasta palkata sen.

Nyt se Elämä niminen tyyppi tuli uudestaan jutteleen mulle ja kysyi, että miten olisi, palkkaisitko nyt?

Mä mietin hetken. Vaikka tästä tyypistä ei tulekaan näyttelijää tai asianajajaa, se tietää hiton hyvin mitä oikeasti haluaa ja on valmis tekemään duunia sen eteen. Se ei lannistu pienistä ylämäistä vaan kääntää ne voimavaraksi.

Eiköhän pistetä nimet paperiin.