Tyhjä huone

Tuijotan alati kasvavaa laatikkomerta, joka on lähtenyt laajenemaan meidän keittiöstä aina koko asunnon ympäri. "Miten meillä onkin näin paljon tavaraa?", mietin. Olen aina ollut varma siitä että meikäläiset on niitä tyyppejä, keiden kaappeihin ei mitään hirveän ylimääräistä tavaraa keräänny. Tällä hetkellä voin olla toista mieltä ja voi kyllä, tähän meidän 56 neliöiseen lukaaliin mahtuu sittenkin aika paljon tavaraa.

Pala palalta revin irti vaivalla asentamiani seinätarroja. Yksi niistä on ollut seinällämme koko matkamme ajan, toinen vähän vähemmän aikaa ja kolmas on uusi tulokas, josta joudumme heti luopumaan. Kun irrotan pienen palan tarraa seinästä, alkaa mieleeni tulvahtaa erinäisiä muistoja tämän puolentoista vuoden ajalta. Niitä muistoja, joita nämä seinät pitävät sisällään. Paljon iloa ja naurua, mutta myös surua ja pettymyksiä. Aivan kuin pyyhkisin muistot pois näiltä sieniltä. Kun tarrat ovat poissa, seinistä tulee persoonattomat ja kalpeat.

Ensimmäisinä mieleeni palaavat hieman käsistä lähteneet tupaantuliaisemme, joissa oli yhteensä varmaan 40 ihmistä, talo täynnä rakkautta, kuplivaa juomaa ja hyvää musiikkia. Niillä bileillä saatiin hyvä korkkaus uudelle kämpälle. Repäisen irti toisen palan. Mieleeni tulee yökylätapaus, jolloin kaksi rakasta pikkusisarustani tulivat yökylään, asetin heidän patjansa pieneen olohuoneeseemme ja tunnelma oli lämmin, tilanpuute jopa vahvisti lämpöä asunnossamme. Katsoimme lasten elokuvaa ja luimme kirjaa. Kolmas tarra. Mieleeni tulee ne kaikki hetket, kun olen tämän tietokoneeni kanssa istunut pimeässä asunnossa vain omat ajatukset ja näytön valo seuranani. Juuri niin kuin tälläkin hetkellä, erona vain sijaintini laatikoiden keskellä ja lattialla istuen.

Muistan kun muutimme tänne, olin onneni kukkuloilla. Olihan tämä ensimmäinen itsenäinen asuntoni vanhemmilla asumisen jälkeen. Silloin tämä oli upea, tilava ja kaikkea mitä olimme aina halunneet. Oma sauna, oma parveke ja niin edelleen. Kummallisesti ajan kuluessa ihminen sitä vaan alkaa kaipaamaan yhä enemmän ja pari viimeistä kuukautta olenkin saattanut olla hermot hieman kireämmällä tiellä olevan tietokonepöydän tai postimerkin kokoisen olohuoneen takia. Aina olen harmitellut esimerkiksi sitä, kuinka täällä ei mahdu treenaamaan kunnolla ja onneksi se ongelma on pian ratkaistu.

Olen ollut tällä viikolla todella väsynyt. En sillä tavalla väsynyt että silmäluomet painavat, enkä meinaa päästä sängystä ylös aamu toisensa jälkeen. Ei. Sillä tavalla väsynyt, että keskiviikkona yritin vakuutella itselleni menevämme vasta tiistain puolella, kun päivät ennen muuttoa hupenivat liian nopeasti. Olen ollut päivät töissä ja illalla olen saattanut käydä salilla mielenterveyteni ylläpitämiseksi, illalla olen sitten tullut pakkaamaan ja naps vaan yhtäkkiä pitäisi jo mennä nukkumaan.

Yöt ovat menneet yleensä sillä kaavalla, että pääsen ajoissa nukkumaan, mutta herään jossain vaiheessa yötä ja havahdun kaikkeen. Kuin mustan ukkospilven ja alkavan myrskyn tavoin kaikki maailman asiat tulvahtavat mieleeni juuri silloin, keskellä yötä. Ensimmäisenä mieleen tulevat muuttoon liittyvät asiat, sitten alan miettimään huonekalujen järjestystä, ruokakaupassa käyntiä, postausideoita, mitä rekvisiittaa täytyy hankkia seuraavaan postaukseen, ai hitto siihenkin viestiin piti vastata, mitä kaikkea olen oppinut uudessa työpaikassa ja mitä seuraavana päivänä pitää muistaa, pakkasinkohan eväät valmiiksi ja taitaa olla sähkölaskukin maksamatta. Basically siis kaikki tulee mieleen juuri tuolloin, keskellä yötä. Siinä on mennyt yleensä ainakin puoli tuntia, ennen kuin olen saanut seuraavan kerran unesta kiinni ja aamulla se on kyllä huomattu vähän tokkuraisena olona.

Eilen väsymykseni taso eskaloitui uudelle tasolle, kun nukahdin keittiön lattialle kankainen käsipyyhe pääni alla. Kello taisi olla yhdeksän pintaan. Olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten jaksanut lähteä sänkyyn. Onneksi pääsin poikaystävän avulla lopulta ihan sänkyynkin nukkumaan.

En voi edes sanoin kuvailla, kuinka innoissani olen tästä päivästä. Kaikki stressaaminen, kiire ja pakkaaminen ovat ohi iltaan mennessä. Sitten alkaakin tavaroiden purkaminen, mutta en mieti sitä vielä.

Ensin hengitän sisään ja ulos, katsotaan sitten mitä seuraavaksi täytyy tehdä.

Besos, Kata Xx