sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Romahdus

Eilinen ilta oli aikamoisen pain in the ass, jos niin voisi nyt lyhyesti ilmaista.

Päivä meni aika mukavasti - olin kuvaamassa Tough Viking -tapahtumassa maaliviivalle saapuneita ihmisiä ja siinä tuli sitten yli 1000 kuvaa otettua päivän aikana. Eli aikamoista ihmisten ohjaamista, huutelua ja oikean käden kramppaamista vältellessä. Mutta miljöö oli niin inspiroiva hyvien musiikkien, urheilullisten sekä inspiroivien ihmisten ja kaiken muun kannalta, että energiaa löytyi kuin pienestä kylästä. Loppumetreillä alkoi kuitenkin voimat huveta ja äänikin lähteä, joten pääsin onneksi hyvissä ajoissa kotiin valmistautumaan ennen illan läksiäisjuhlia. 
Juhlien alkuun oli puolitoista tuntia ja päätin siinä välissä tosiaan vaan kipaista kotona suihkussa, vaatteita vaihtaessa sekä vähän ulkonäköä muutenkin ehostaessa. Päivä oli mennyt treenivaatteissa ja muutenkaan olo ei ollut mikään edustavin (suomen kielellä haisin hieltä), joten pieni freesautuminen tulisi tarpeeseen. 

Hyppäsin Kampista bussiin ja puolessa välissä matkaa tajusin jättäneeni avaimet kotiin. No siinä sitten kettuuntuneena tajusin, että ainoa vaihtoehto on lähteä hakemaan poikaystävän avaimia hänen työpaikaltaan, joka on parinkymmenen minuutin päässä meidän kotoa ja pääsisin sinne samalla bussilla missä jo valmiiksi istuinkin. Eipä siinä, koitin poikaystävälle soittaa, eikä hän vastannut. Lopulta hän sitten laittoi viestiä takaisin päin ja juuri kun olin mennyt muutaman pysäkin kotimme ohi, saan tietää että hän on sillä hetkellä poikkeuksellisesti eräässä toisessa toimipisteessä töissä, jonne menee todella huonosti julkisia meiltä päin. Siinä vaiheessa mut valtaa sellainen epätoivo, että luettelen päässäni kaikki tuntemani kirosanat ja samalla sekunnilla kyyneleet alkavat valumaan poskiani pitkin.
Jään pois bussista ja istun kivelle käsiini nojaten. Sillä hetkellä mua ei kiinnostanut, näkeekö joku. Hajoan täysin siihen paikkaan, vilkkaan tien viereen ihmisten kävellessä mun ohi. Soitan lähellä asuvalle kaverille ja saan sanotuksi, että mä tulen nyt sinne. Ja kun mä pääsen Lindan luo, itku jatkuu valtoimenaan ja saan kerrottua, kuinka helvetin poikki mä oon. Mä oon niin poikki.

Linda tarjoaa riisikakkua ja vesilasillista, heti tulee parempi mieli. Menen lattialle makoilemaan ja soitan pari puhelua - onneksi tilanne alkaa helpottamaan ja mä todennäköisesti pääsen kotiin aika pian. Tulee parempi mieli, koska mun ei tarvitsekaan hengata ulkona paria tuntia/soittaa kalliiseen huoltopalveluun oven auki saamiseksi. Sillä samalla hetkellä saan kuulla erään yllättävän infon päivän kuviin liittyen ja paska fiilis saapuu taas ylleni. Pari puhelua taas ja sitten olikin aika lähteä kotiin. 
Poikaystävä odottaa meidän pihalla ja on tuonut mulle ruokaa. Puhun samalla puhelua ja yritän naputella kortinlukijaan omaa pin-koodiani. Mulla tulee täysi black out pin-koodin kanssa ja yritän siinä pitää itseäni kasassa puhelun ajan. Lopulta saan puhelun lopetettua, heitän puhelimen laukkuun ja romahdan uudestaan "Mä en jaksa enää tätä päivää". 
Mulla oli ihan sellainen olo, että oonko mä jumalauta sekoomassa. Kaikki tuntui sillä hetkellä kaatuvan päälle, vaikka todellisuudessa noi kaikki jutut oli suhteellisen pieniä. Se on tosi ihmeellistä, miten uupuneena ja huonosti syöneenä pienetkin asiat tuntuvat maailman isoimmilta ja ylitsepääsemättömiltä. Miten liian hektinen viikko ja sen tuomat paineet purkautuivat tällä nimenomaisella hetkellä epätoivon sekä kyyneleiden muodossa.

Lopulta pääsin kotiin. Laitoin oven kiinni ja sitten ne loputkin kyyneleet halusivat ulos; neljän seinän sisällä vaan minä ja itku, punaiset silmät ja helpotus. Vihdoin mä oon täällä.

Illalla en pystynyt enää lähtemään mihinkään. Söin pitsan, join kokista ja katsoin Stranger thingsin loppuun. Uni tuli jo ennen kymmentä - enkä yhtään ihmettele. 

Tänään parempi päivä, tänään on sunnuntai. 

"Sometimes it's okay if the only thing you did today was breathe", se on mun päivän mantra. Viettäkäähän tekin rento sunnuntai <3 

6 kommenttia:

  1. Tuttu tunne, ite koitan vaa aatella et parempi päästää tunteet ulos kun kasata ne sisään möykyks. Itkupäivät on välillä iha ok :) mukavaa alkavaa viikkoa Kata <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, toi on tärkeetä! Koska muuten ei olo helpotu lainkaan :) Sitä samaa sulle <3

      Poista
  2. Onneksi päivät menevät ohitse, vaikka tuollaiset tuntuvatkin ikuisilta. Paljon positiivisia ajatuksia ja lämmin halaus alkavaan viikkoosi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on - nopeesti se on ohi. Kiitos paljon Emilia, ihanaa vikkoa sinne myös! <3

      Poista
  3. Voi Kata <3 joskus vaan on noita päiviä, ja sillon kyllä on paras tehdä just noin kuin sä teit: tehdä itelleen kiva ja rento olo ja siirtyä nopeasti seuraavaan päivään. On se kyllä kumma miten uni auttaa AINA ja KAIKKEEN!xx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tuollaisissa tilanteissa on vaan pakko muistaa että onneksi aina tulee uusi päivä! Uni on paras <3 Kiitos kommentista Siiri!

      Poista